LUETTUA

NIIN RASKAS ON RAKKAUS

Ruotsalainen Sara Stridsberg kuvaa osin omaelämäkerrallisessa romaanissaan Niin raskas on rakkaus isän ja tyttären suhdetta, johon isän alkoholismi ja hänen masennukseen taipuvainen luonteensa luo oman tunnelmansa.

13-vuotiaan Jackien isä, Jim, on alkoholisti, joka elää pimeydessä ja haluaa vain kuolla. Moottoritien varteen päättyneen itsemurhayrityksen jälkeen isä päätyy Beckombergan mielisairaalaan.

Näkymättömät kalterit ovat erottaneet hänet maailmasta, kasvot ilmeettöminä kaikki ovat aina kääntyneet pois, ja hän on alkanut pelätä muita ihmisiä ja vetäytyä yhä enemmän omiin oloihinsa.

Valtava sairaala on vankila, mutta se on myös turvapaikka niille, jotka eivät halua palata ”normaaliin elämään”. Beckombergasta tulee myös Jackien toinen koti, pysyvä kiinnekohta hänen elämäänsä pitkäksi aikaa. Sairaalassa hän tapaa isäänsä, viettää aikaa muiden potilaiden, kuten surullisen ja ihanan Sabinan kanssa sekä sairaanhoitaja Inger Vogelin seurassa. Omalaatuinen sairaalan lääkäri, Edvard Winterson, kuljettaa suosikkipotilaitaan viikonloppuisin kaupunkikotiinsa hulppeisiin juhliin. Tässä maailmassa Jackie kokee myös ensirakkautensa ja tässä ympäristössä hän aikuistuu.

Sairaalan puutarhassa Jackie odottaa isäänsä silloinkin, kun tämä ei tule alas häntä tapaamaan. Jackie istuu puutarhan penkillä tekoturkki yllään ja odottaa. Välillä hän joutuu poistumaan tyhjin käsin, mutta palaa taas seuraavana päivänä. Usein odotus kuitenkin palkitaan ja Jackie tapaa isäänsä.

Jackie on myös tarinan kantava valopilkku. Hänestä säteilee sisäistä valoa ja voimaa. Hän on rohkea tyttö, jonka elämä on opettanut jo pienestä pitäen itsenäiseksi. Hän oppii elämään isänsä itsemurha-ajatusten ja -puheiden keskellä, oppii tulkitsemaan isänsä jokaista mielenliikettä.

Tunnistan hänen liikkeittensä monotonisuuden, pimeiden ajatusten ja unien vyyhden joka kiskoo häntä alaspäin. – Mitä nyt tapahtuu, kysyn. – Nuppuseni, hän sanoo, kyllähän sinä tiedät millainen minun loppuni on. Kuusikymmentä Imovanea ja pullo viskiä, sen jälkeen kävelen mereen. Siihen ei ole enää kauan.

Sara Stridsberg kuvaa rakkautta huumaavana, mutta samalla satuttavana, raskaanakin. Rakkaus paljastaa elämän raadollisuuden. Sen, että vaikka kuinka rakastaa, on pakko oppia päästämään myös irti.

---

LEMPI

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi kietoo yhteen kolme ihmistä ja kolme tarinaa. Se kertoo Lapin sota-ajan perhestragediasta, sodan ja rakkauden haavoittamista ihmistä, Viljamista, Ellistä ja Siskosta.

Viljami on harkitsevainen, ujo ja hiljainen maanviljelijä. Isä ja äiti ovat kuolleet ja jättäneet kotitilan pojalleen perinnöksi. Viljamilla on rahaa, mutta ei puolisoa, kunnes eräänä päivänä hän tapaa Lempin, ja rakastuu.

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut.

Lempillä on kaksossisar, Sisko, joka on samannäköinen kuin Lempi. Sisko menee konekirjoituskurssille ja Helmi jää kauppaan. Kurssi erottaa sisarukset. Siihen asti he ovat tehneet kaiken yhdessä. Sisko pääsee kurssin jälkeen töihin esikuntaan ja tapaa siellä Maxin, saksalaisupseerin, joka toimii esikunnassa. Esikunnan miehillä oli tapana käydä naurattamassa esikunnan naisia, mutta Max valitsi Siskon.

En osaa sanoa, miksi. Eihän minussa ollut mitään erikoista, varsinkaan sinuun verrattuna, mutta sinä et ollutkaan siinä. Max ei päässyt vertaamaan. Hän taisi olla ensimmäinen, joka näki minut, ei kauppiaantyttärenä tai sinun siskonasi vaan minuna.

Sisko tapaili Maxia, mutta Helmillä ei ollut ketään. Mahdollisuudet löytää sopivaa miestä olivat sodan vuoksi käyneet vähiin. Helmi ei halunnut vääränkielistä tai kohta jo kuolevaa. Niinpä siskokset lyövät vetoa Helmin hopeakehyksisestä peilistä ja uudesta kävelypuvusta, uskaltaako Helmi tarttua ensimmäiseen yksin kaupalle tulevaan mieheen. Ja sisään astuu vaalea, nuori mies, sellainen hämillään oleva ihminen. Viljami.

Viljami nai Lempin. Hän vie vastavihityn vaimonsa kotitilalleen, maaseudulle, syrjäkylälle. Lempi on ylioppilas ja kauppiaan tytär, tottunut elämään kaupungissa. Ei hänellä ole kokemusta maatilan ja -talon ylläpitoon liittyvistä töistä ruuanlaitosta tai leipomisesta puhumattakaan.

Lempin mukana taloon muuttaa myös Elli, piika, jonka tehtävänä on olla Lempin apuna. Elli laittaa ruokaa, leipoo, siivoaa, pyykkää, hoitaa karjan. Elli myös vihaa Lempiä.

Voi  kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. Vihasin ihoasi, joka oli aina lämpimän näköinen, vihasin sääriäsi, joissa ei kasvanut karvoja, vihasin ääntäsi, joka raastoi korvia kun lauloit. Kaikkein eniten vihasin sitä, että sait Viljamin, vaikka minä olisin voinut tulla tähän alun perinkin.

Nuoripari opettelee maatilalla yhteistä elämää. Lempi yrittää ja osallistuu, kunnes eräänä päivänä saapuu kirje ja Viljami kutsutaan rintamalle. Viljami lähtee ja jättää raskaana olevan vaimonsa Ellin seuraan. He kirjoittavat toisilleen, kunnes Lempin kirjeet lakkaavat tulemasta. Eräänä päivänä saapuu kirje Elliltä, jossa tämä kertoo Lempin lähteneen saksalaisen matkaan ja jättäneen lapset hänelle. Elli lupaa huolehtii lapsista Viljamin paluuseen asti. Viljami suree, hän ei halua palata kotiin. Taloon, joka ei ole koti ilman Lempiä.

Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki. Olen tyhjä, turha, toimeton. Minulla on talo mutta ei kotia johon palata.

Rytisalon romaanin voimakas tunnelataus säilyy alusta loppuun. Hän kuvaa elämän ennalta arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta, johon Viljamin, Ellin ja Siskon kohtalot kiinteästi nivoutuvat.

---

RAUHATTOMAT

Pidän norjalaisen Linn Ullmannin kirjoista ja hänen tavastaan kirjoittaa. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, viimeisimpänä tämän äskettäin ilmestyneen, kuudennen kirjansa Rauhattomat.

Rauhattomat on Ullmannin omakohtaisin kirja, se on myös erilainen kirja kuin aiemmat. Kirja kertoo elämästä kahden kuuluisan vanhemman tyttärenä. Isä on ruotsalainen ohjaaja Ingmar Bergmann ja äiti norjalainen näyttelijä Liv Ullmann.

Linn Ullmann käsittelee kirjassaan omaa lapsuuttaan, kesälomiaan isän luona Hammarsissa Fårössä sekä elämää äidin kanssa Norjassa ja USA:ssa. Äidin ja isän nimiä ei mainita. Lukijana en kaipaa nimiä, niillä ei ole merkitystä.

Isä käy joka aamu ennen aamiaista uimassa alasti swimmingpoolissa. Hän ui aina yksin. Isä rakentaa vanhaan navettaan Kinematografin, elokuvateatterin, jota kaikki kutsuvat vain Bioksi. Siellä isä ja tyttö katsovat elokuvia. Isä antaa tytölle vihreän, viivoitetun muistivihkon, että tyttö kirjoittaisi päiväkirjaa, muuten hän isän mielestä unohtaisi kaiken. Mutta tyttö ei halua pitää päiväkirjaa. Tyttö piirtää vihkoon salaisia taulukoita ja sadoittain karttoja. Tyttö kirjoittaa listoja.

Norjassa tyttö viettää aikaa äidin tai isoäidin luona. Silloin kun äiti on matkoilla, tyttö ei saa asua yksin, vaan hän asuu isoäidin luona tai isoäiti asuu tytön luona. Jos isoäidillä ei ole aikaa, tyttö asuu äidin asunnossa jonkun lapsenlikan kanssa. Tyttö kokee voimakasta eroahdistusta, kun äiti on matkoilla.

Äidin kanssa kaikki oli paljon arvaamattomampaa kuin isän kanssa. Se johtui elämän tosiseikoista. Isä kuolisi ensiksi ja se olisi varmasti hyvin surullista, joskaan ei kokonaan odottamatonta koska hän oli niin vanha, isän kuolema oli valmisteilla. Toista oli äidin hyvästeleminen. Silloin tyttö parkui kovalla äänellä, ja äiti piteli lasta itseään vasten, älä itke nyt, ole iso tyttö äläkä itke, äiti piteli tyttöä tiukasti itseään vasten, katsoi ympärilleen, yritti hillitä tytön käsiä jotka tarttuivat hänen vartaloonsa.

Tyttö muuttaa äidin kanssa USA:han. Ensimmäisen kerran, kun hän on viiden vanha. He asuvat isossa talossa filmitähtien kaupungissa. Toisen kerran tytön ollessa kymmenen vanha ja tällä kerralla hän asuu äidin kanssa hotellisviitissä. Kolmannen kerran, kun tyttö on kaksitoista. Äiti vuokraa ison keltaisen talon pienestä kaupungista. Äidin mielestä lasten on asuttava lähellä puita, ja pienessä kaupungissa on paljon puita. Tällä kertaa äiti ei muuta samaan taloon, koska hän käy päivittäin töissä New Yorkissa. Tyttö saa pitkäkarvaisen persialaiskissan, ja lapsenlikkoja, jotka asuvat tytön kanssa keltaisessa talossa.

Lapsenlikkoja muuttaa sisään ja ulos. Heidän työtään on huolehtia tytöstä. Saada hänet nousemaan aamulla, antaa ruokaa, auttaa läksyissä, saattaa balettikouluun New Yorkiin, saattaa takaisin pikkukaupunkiin, siihen fuckin peräkylään, panna illalla nukkumaan.

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vuoropuhelut isän ja tyttären välillä. Keskustelut on kirjoitettu vuorosanojen muotoon, ikään kuin tapahtumien lisäksi kirjaan olisi sisällytetty erillinen näytelmä.

Tytär: Katoaako vanhenemisen myötä muitakin asioita?
Isä: Vanhenemisen?
Tytär: Niin, sanoit kerran että sanat ja muistot katoavat vanhenemisen myötä. Katoaakohan silloin muitakin asioita, joita kaipaat tai et kaipaa?
Isä: Joita kaipaan tai en kaipaa? En tiedä. Ennen monet arkiset asiat olivat tärkeitä, mutta enää ne eivät ole.

Isä ja tytär päättävät kirjoittaa yhdessä kirjan isän vanhenemisesta ja siitä, miten kovaa työtä vanheneminen on. Isä on 87-vuotias, hän on liian vanha, hän ei jaksa enää itse kirjoittaa.

”Vanheneminen on työtä. Ylös nouseminen on työtä. Peseytyminen on työtä, pukeutuminen on työtä, ulos raittiiseen ilmaan pääseminen on työtä, toisten ihmisten tapaaminen on työtä. Kukaan ei puhu työstä.”

Isän muistot sekoittuvat kuitenkin toisiinsa, nauhurille tallentuu vain irrallisia ja katkonaisia keskusteluja, joista syntyy erilainen kirja.

”Nauhoitimme keskustelut toukokuussa, ja hän kuoli heinäkuun lopussa kello neljä aamulla.”

Linn Ullmann kävi puhumassa kirjastaan Rauhattomat Helsingin Kirjamessuilla lokakuun lopussa 2016.