HILJAINEN HELSINKI

Korona näkyy Helsingin kaupunkikuvassa. Ajoin eilen pyörällä ympäri kaupunkia ja ikuistin kamerallani hiljaisia katuja ja puistoja. Harmaa sää korosti kaikkialla vallitsevaa hiljaisuutta ja muuten niin elävä ja vireä kaupunki oli autio ja tunnelma jotenkin pysähtynyt.

Olin ruuhka-aikaan liikenteessä, jolloin Mannerheimintiellä autot normaalisti matelevat peräkkäin ja Baanalla pyöräilijöitä, sähköpolkulautoja ja jalankulkijoita vilisee eestaas. Nyt kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja outo tyhjyys.

Itse kaipaan normiarkea, sitä että pääsen kirjastoon, uimahalliin ja stadikalle, sitä että kahvilat, ravintolat ja terassit ovat avoinna ja voin mennä elokuviin, museoihin, teatteriin ja konsertteihin juuri silloin, kun itse haluan. Kaipaan ystäviäni, saada halata ja jutella, kaikkea sitä vuorovaikutusta, jota vaille minä ja moni muu tänä aikana on jäänyt.

Tästäkin selvitään, ja osittaista muutosta onkin jo tiedossa, kun hallitus tiedotti eilen, että rajoituksia aletaan pikku hiljaa purkamaan ja pääsemme ainakin osittain palaamaan normiarkeen.

Korona-aika on ollut erilainen, odottamaton, haastava ja mielenkiintoinen. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Nähtäväksi jää, millaiset arvot ihmisten elämässä ja arjessa saavat tilaa tämän jälkeen. Pysähtyminen ja elämän kaventuminen on laittanut ehkä pohtimaan, mikä elämässä on merkityksellistä ja mille asioille jatkossa haluaa antaa aikaansa. Ainakin omat arvoni ovat vahvistuneet tämän kokemuksen myötä – vapaus, tärkein arvoni, joka mahdollistaa oman tekemisen yrittäjyyden kautta ja luottamus, johon kaikki tekeminen perustuu sekä läheiset, joita ilman elämä olisi monin verroin tyhjempää ja tarkoituksettomampaa.